Askel askeleelta...

Apr 17, 2015

Juoksuvaatteet, lenkkarit ja armband ovat pitkän tauon jälkeen tuttu näky tämän huushollin eteisessä. Sports Tracker janoaa jo uusia lukemia ja Spotify soi taustalla, kun solmin juoksutossujen nauhoja kiinni. Uusi päivä, uusi lenkki. Kilometrit taittukoon fiiliksen mukaan...  


Havahduin viime viikolla siihen tosiasiaan, että liikun päivisin aivan liian vähän. Päivät kuluvat kotona koneen ääressä takapuoli tiukasti tuolilla. Tuleehan sitä toki kotitoimistollakin liikuttua, mutta ei todellakaan siinä määrin kuin mitä tulisi, jos tekisin töitä muualla. Työmatka on vain muutamien askeleiden mittainen eikä lounaallakaan tule poistuttua kotikeittiötä pidemmälle. Pisin matka jonka voin tehdä kotonani, astumatta asunnon ulkopuolelle, vaatii reilut 20 askelta. Se on matka parvekkeenoveltani keittiöön. 

Tiesitkö, että suositeltu päivittäinen askelmäärä on 10 000 askelta. Tuo askelmäärä auttaa terveyden ylläpitämiseen. Jos haluaa pitää painon kurissa on askeleita käveltävä n. 12 000. Mikäli mielessä on painonpudotus tulisi askeleita ottaa päivisin n. 16 000. Aikamoinen määrä! Pitkän liikuntatauon jälkeen olen asettanut itselleni omat askeltavoitteet joita kohden pyrin. En kuitenkaan ota stressiä, jos tavoite ei joka päivä täyty. Toisin oli vielä vuosi sitten...

Vielä vuosi sitten kävin kuntosalilla ja juoksemassa. Homma oli kuitenkin alkanut maistumaan puulle. Motivaatio oli kadonnut. Ei innostanut eikä kiinnostanut! Tuntui turhauttavalta käydä salilla ja liikkua, kun tuloksia ei syntynyt. Kroppa pisti hanttiin. Oli pistänyt hanttiin jo pitkään, mutta en ollut kuunnellut. Takana oli useamman vuoden kuntoilut, 20 kilon painonpudotus, elämänmuutokset, sydänsurut jne. Olin antanut itsestäni liian paljon muille vain miellyttääkseni heitä. Siinä samalla olin unohtanut itseni ja terveyteni. Pahimmillaan leposyke huiteli yhdeksässäkymmenessä, mutta siitä huolimatta kävin salilla. Sydän jyskyttäen poljin xyclingtunnilla ja odotin kunnon treenin korjaavan tilanteen. Jossain vaiheessa syke tasaantui, joten liikkuminen ja itsensä piiskaaminen eteenpäin jatkui. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Tuleen ei saanut jäädä makaamaan. Liikkuminen auttoi jaksamaan, mutta ei poistanut stressiä. Stressihormonit olivat ja pysyivät. Sitten tuli loppu. Totaalinen piste. Tulin viimeinkin järkiini. Ei elämäni siihen kaadu, vaikka en kävisikään salilla tai lenkillä. Kahvakuulan heiluttelu ja kyykkääminen jäivät odottamaan parempia päiviä. Lenkkarit pölyttyivät eteisen lattialla, kunnes työnsin ne kaappiin. Päivät kuluivat ja muuttuivat kuukauksiksi. Kesällä ja syksyllä kävin muutaman kerran juoksemassa, mutta talven tullen lenkit jäivät. Pitkään soimasin itseäni liikkumattomuudestani, kunnes osasin päästää irti. Oli annettava koko keholle sen ansaitsema lepo. Yritettävä päästä irti stressikierteestä. Oli opeteltava olla armollinen itselleen.

Viime syksynä työtilanteeni muuttui radikaalisti ja jouduin miettimään uraani liittyviä asioita uudelleen. Syytin itseäni, vaikka syy ei ollut minussa vaan markkinataloudessa. Paniikki iski ja tulevaisuus mietitytti. Salille teki mieli, mutta stressi oli valtava. Tiesin, että salitreenit olisivat tehneet vain hallaa keholleni. Sama vanha kierre olisi jatkunut. Olin kuin tikittävä aikapommi. Inhosin jatkuvaa murehtimistani ja olotilaa jonka se aiheutti. Halusin voida paremmin ja nauttia jälleen elämästä. Olla kantamatta huolta kaikesta ja kaikista. Olla armollinen itselleni.
Annoin ajan kulua. Yritin löytää uusia tapoja ajatella asioita. Puhuin läheisilleni huolistani ja opettelin päästämään irti. Samalla tavalla, kuin päästin irti treenaamisesta. Opettelin, ja opettelen edelleenkin, tulemaan toimeen herkän luonteenpiirteeni kanssa. Olemaan hieman itsekkäämpi. Kun nyt käännän aikaa puoli vuotta taaksepäin, paljon on muuttunut. Vaikka uuden opettelu on vielä kesken, tiedän, että elämä kantaa, vaikka kompastuksia tuleekin. On vain uskallettava luottaa.


Matka taittuu askel askeleelta. Välillä vauhti kiihtyy kunnes se taas hiljenee. Toisinaan on pysähdyttävä hetkeksi, jotta matka voisi jälleen jatkua - niin lenkkipolulla kuin elämässäkin.


-Maija

4 comments:

  1. Hyvin kirjoitit :)
    Kaikilla vaan ei ole tuota irtipäästämisen taitoa ennenkuin oma keho pakottaa siihen.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Hanne :)
      Valitettavasti yllättävän moni meistä taistelee asioiden kanssa ennen kuin osaa päästää irti. Me taidetaan olla sellainen "Pakko pärjätä" -kansa, kiitos isoisiemme. He jotka selviytyivät sodista antoivat olemassa olollaan mallia, miten vaikeistakin paikoista voi selviytyä. He elättivät perheen ja antoi eväät parempaan elämään. Maailma on kuitenkin muuttunut. Pärjäämiseen tarvitaan paljon muuta, kuin maata jota viljellä tai karjaa mitä kasvattaa. Me elämme jatkuvan tietotulvan ympäröimänä ja samalla kaikki tuo tieto tulisi jollakin tapaa omaksua ja ottaa käyttöön, muun elämän rinnalla. Ei ihme, että irtipäästämisestä on tullut vaikeaa... Muutama vuosi sitten pinnalla oli sana downshifting. Nyt tuota sanaa ei ole liiemmin näkynyt tai kuulunut. Ei se tainnutkaan olla niin helppoa? Oravanpyörästä haluaisi moni pois, mutta harvalla on siihen mahdollisuus...

      Delete
  2. Kiva ja ajatuksia herättävä postaus! Rentouttavia lenkkipolkuja sinulle ja mukavaa viikonloppua! :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Pia :)
      Tämän päivän lenkki sujui raikkaassa kevätsäässä ja hymy huulilla. Ihanaa viikonloppua! :)

      Delete

Proudly designed by Mlekoshi playground