Elämän pienet suuret hetket...

Feb 8, 2015

600 km takana ja jälleen Espoossa. Eilinen päivä meni autossa istuessa ja muistellessa kuluneen viikon ihania hetkiä. Laatuaikaa rakkaiden parissa, pikkuneitien touhukkuutta, lumisia maisemia ja hetkessä elämistä. Mikään ei tunnu niin hyvältä, kuin tuntea itsensä tärkeäksi kahdelle pienelle ihmiselle. Tädin perään huudellaan, syliin kaivataan ja leikkimään pyydetään. Varaäidiksikin on kutsuttu, mikä lämmittää sydäntäni suuresti. Täti on aikuinen ystävä, jonka kanssa tehdään ihan jotain muuta kuin vanhempien tai isovanhempien, mutta jolle myös kiukutellaan. Rakkautta monessa muodossa ;)

Nelisen viikkoa sitten ajatukset olivat jo keväässä, mutta viikko lumen keskellä muistutti, että ei se kevät ihan vielä ole täällä. Talvi on vain tuntunut pitkältä lumettomassa kaupungissa ja sitä kaipaa jo ympärilleen vehreyttä ja värejä mustan ja harmaan eri sävyjen tilalle. Viime vuosina olen huomannut, että kaipaan luonnon pariin yhä vain enemmän. Nautin luonnon monimuotoisuudesta. Perheellisenä nauttisin varmasti vielä enemmän, yhteisen puuhailun merkeissä! Monet retket on jäänyt tekemättä, kun yksin tehtyinä ne eivät tunnu samalta... 

Jo muutaman vuoden ajan olen ajatuksissani pohtinut muuttoa pois pääkaupunkiseudun hälystä ja kiireestä. Eilen automatkan aikana mietin jälleen muuttoa pois. Syitä muuttomietteisiin on monia... Nyt kun katson koti-ikkunastani ulos, on päällimmäisenä ajatuksena kaipuu väljemmille vesille. Omakotitalossa kasvaneelle kerrostaloelämä ei tunnu omalta. Katsoisin ikkunastani mieluummin omaan pihaan/puutarhaan kuin taloyhtiön yhteisiin tiloihin. Onneksi oma asuntoni on talon ylimmässä kerroksessa josta näkymät ovat pääasiassa ympärillä oleviin puihin.
Pääkaupunkiseudulla, yksin asuvalla, ei valitettavasti ole varaa omaan taloon. Moni miettii usein mihin yksin asuva tarvitsee tilaa, kun kerran asuu yksin. Samaa voisi melkein kysyä perheellisiltä. Mihin niitä satoja neliöitä tarvitaan, kun suurin osa kotona vietetystä ajasta vietetään olohuoneessa tai keittiössä? Kyse taitaa kuitenkin olla siitä, missä kukin tuntee olonsa hyväksi, eikä niinkään perheenjäsenten määrästä. Yksi pitää pienistä neliöistä, kun taas toinen kaipaa tilaa ympärilleen...


Luonnosta löytyy tilaa. Ainakin jos ollaan jossain muualla kuin pääkaupunkiseudulla, jossa Paloheinän hiihtoladutkin ovat täynnä hiihtäjiä säiden salliessa. Vuokatissa tilaa riitti hiihdellä ja mikä parasta, niin riitti myös luntakin! Siskon kanssa kävimme perjantaina hiihtämässä hiihtoreitin nimeltä "Heikkilän helppo". Noin 13 kilometrin matka oli tällaiselle satunnaisesti hiihtävällä melkoinen ponnistus. Ainakin ensimmäiset 6 kilometriä jotka oli suurimmaksi osaksi loivaa ylämäkeä, aina 240 metrin korkeuteen asti vaaran päälle. Itku meinasi päästä ja epätoivo iskeä viime metreillä, lykkiessä kohti vaaran huippua. Oman elämänsä Marjo Matikainen olisi kaivannut ylämäissä havuja parantamaan pitoa!


Upeat satumaiset talvimaisemat, aurinkoinen sää ja vaaran päällä Heikkilän Pirtin tuvassa nautitut laskiaispullat mehuineen kruunasivat kuitenkin koko matkan. Seuraa unohtamatta!



-Maija

No comments:

Post a Comment

Proudly designed by Mlekoshi playground