Onko yksin pakko pärjätä?

Oct 31, 2014

Olen jo pitkään miettinyt blogini sisältöä. Miettinyt, että haluaisin tuoda täällä esille myös sen minun toisenkin puolen. Ihmisen, joka käsittelee asioita monelta eri kantilta. Ihmisen, jolle mikään asia ei ole vähäpätöinen. Samalla olen miettinyt uskallanko tuoda omat mielipiteeni esille julkisesti. Olkoon tämä nyt sitten se minun hyppyni kohti tuntematonta, askel mukavuusalueen ulkopuolelle... 

Viime sunnuntaina Rautavaaralla tapahtunut järkyttävä onnettomuus on pyörinyt uutisotsikoissa päivittäin. Tapahtuneen jälkeen monien mielessä on pyörinyt kysymys - Miksi?
Neljän ihmisen elämän vaatinut onnettomuus on nostanut esille äitien väsymyksen. Saman asian on nostanut esille myös Helsingin Sanomat eilen julkaistussa artikkelissaan "Väsymys painaa pikkulasten vanhempia - asiantuntijat syyttävät yksin pärjäämisen kulttuuria". En halua sen syvemmin lähteä pohtimaan mikä tai mitkä asiat johtivat Rautavaaran tapahtumiin. Tuska on jo tarpeeksi suuri menehtyneiden omaisilla, joten miksi repiä toisten haavoja suuremmiksi.

Helsingin Sanomien artikkeli sai minut miettimään asiantuntijoiden esiin nostamaa yksin pärjäämisen kulttuuria. Tottahan se on, että nyky-yhteiskunnassa yksin pärjääminen on nostettu korkealle korokkeelle. Olet hyvä ihminen ja kunnon kansalainen, kun pärjäät asioitten kanssa yksin. Apua pyytävät tulkitaan helposti heikoiksi ihmisiksi. Tässä kohtaa minä haluan esittää kysymyksen - Miksi?

Vaikka elämmekin nykyisin elämää monella tavalla helpottavan teknologian kanssa, eikä arkielämä tai työelämä ole fyysisesti niin rankkaa kuin mitä se oli vuosikymmeniä sitten, uupumus ja väsymys koettelevat meitä jokaista. Ei ole merkitystä onko ihminen perheellinen tai perheetön, onko nuori tai vanha. Uupumiseen ja väsymiseen on monia eri syitä. Milloin lapsi valvottaa, milloin elämäntilanne stressaa, milloin sairaus tai sairastaminen koettelee jne. Jokainen meistä kaipaa tukea ja turvaa elämäänsä, mutta mistä sen tuen ja turvan saa, jos ei uskalla sitä pyytää? Jostain syystä me suomalaiset haluamme pitää jaksamattomuutemme piilossa. Kun joku kysyy "Miten voit tai mitä kuuluu?" on vastaus usein "Ihan hyvin/hyvää", vaikka asiat tai yleinen vointi ei olisikaan hyvä. Nyky-yhteiskunnassa ei sovi tuoda huoliaan esille. On pärjättävä! Omista "negatiivisista" asioista ei sovi puhua muiden kuin omien perheenjäsenten tai läheisten kanssa, jos heidänkään. Asioista on tällöin helpompi vaieta kuin puhua.

Opettelen vasta itsekin pyytämään apua. Aina se ei ole helppoa! Tunnen itseni heikoksi ihmiseksi, kun pyydän tukea ja turvaa. Yksin pärjäämisen kulttuuri on tiukassa. Oma jaksaminen on välillä koetuksella. Yrittäjänä toimiminen ei ole helppoa aikana, jolloin maa taistelee talousahdingossa. Yksineläjänä viereltä puuttuu tuki sekä ihminen, jonka kanssa jakaa asioita. Kukaan ei kuitenkaan pääse pääni sisälle ja tiedä miltä asiat minusta tuntuu, tai kuinka väsynyt olen jatkuvaan yrittämiseen. On siis itse avattava suu ja kerrottava. Toivoa, että joku ymmärtäisi.

"Luovuus edellyttää turvaa sillä se merkitsee näkyväksi tulemisen riskien ottamista. Turva syntyy sinne missä ihmisyyttä kunnioitetaan."

Lohduttava olkapää, korvat jotka kuuntelee, kannustavat sanat, pelkkä läsnäolo ja yhdessä oleminen tai oman ajan antaminen sitä tarvitsevalle, ovat asioita joita moni kaipaa silloin, kun elämä ja jaksaminen koettelee. Avun pyytäminen ei ole helppoa, mutta mitä jos me tekisimme siitä omalla käyttäytymisellämme hieman helpompaa? Mitä jos me kaikki yhdessä laskisimme sitä rimaa, jotta apua tarvitseva uskaltaisi pyytää tarvitsemaansa apua? Mitä jos me uskaltaisimme jälleen puhua asioista vaikenemisen sijaan? Mitä jos me hetken aikaa miettisimme miltä apua pyytävästä tuntuu? Mitä jos me toisimme takaisin välittämisen, vaikenemisen ja tuomitsemisen sijaan?

Avun pyytäminen ei ole heikkoutta vaan vahvuutta ja viisautta. Yksin ei ole pakko pärjätä! 


Halauksin,
Maija

No comments:

Post a Comment

Proudly designed by Mlekoshi playground